Lähtölaskenta

Vajaa viikko näyttelyn alkuun. Lasinsirpaleiden ja pölypalleroiden valtaamasta hallista alkaa pikkuhiljaa hahmottua hyvän näköinen tila. Muutama päivä takana siivoamista, näyttelyständien roudailua, tilan ehostamista ja yleistä heilumista porakoneiden kanssa. Konkreettisen näyttelyn järjestäminen on aiheuttanut isoja kiksejä allekirjoittaneelle. Vaikka en osannut odottaa

näin suurta projektia, ei harmita yhtään että lähdin tähän mukaan. Jänniä juttuja takana ja vielä paljon edessä! Yhtenä lempparina uusi tuttavuus laserkone, jonka parissa ollaan väsätty flyereita ja kylttejä. Kannattaa todellakin tulla 12-29.3 paikan päälle katsomaan, mitä meidän 10 hengen tiimi on saanut aikaan!

Yhdessä töistäni olen käyttänyt pohjana ylemmän vuosikurssin opiskelijalta saamaani sympaattista, huteraa puutuolia (kiitsa Mikko!). Otin tuolin toteutettavaksi tämän projektin puitteissa, sillä sille ei tuntunut löytyvän aikaa muun elämän lomassa. Minulla oli muutamia suunnitelmia toteutuksesta, mutta totesin etten halua laittaa tuolia palasiksi. Lopulliseksi suunnitelmaksi muodostui tuolin kunnostaminen uudestaan käyttöön ja mosaiikin sekä kangaskuvioiden yhdistäminen siihen. Työn rinnalle tulee kaksi teosta, joissa mosaiikkiteema jatkuu.

Haluan lopputuloksen herättävän hyviä fiiliksiä ja tuovan arkeen palan erikoisuutta. Näin: kun Projekti Tuoli seisoo keittiössä, se hymyilee ja säteilee aurinkoisesti kuin marokkolainen palatsi.

Hetkittäin on ollut aikamoista kamppailua löytää itsestä tietoa ja taitoja toteuttaa suunnitelmia, vaikka paperilla ja teoriassa ne vaikuttavat helpoilta. Tuntuu hyvältä nähdä miten maalaisjärjellä, youtuben opetusvideoilla ja puuartesaanin pro-neuvoilla saa kelpo tuloksia aikaan. Ohessa hyviä neuvoja myös kaikille lukijoille:

Kiitos Toni!

Joillain saattaa olla pahana tapana jättää hommat viimetinkaan ja tehdä niitä viimeiset vuorokaudet kädet solmussa. En myönnä mitään (hiljaa). Kaikesta huolimatta nautin tästä pienestä paineesta, kun aika hupenee, päivät voi laskea jo miltei yhden käden sormilla ja oma työ tuntuu karkaavan jonnekkin synkkään paikkaan. Palaset ovat jo melkein koossa, mutta ennen viimeisten päivien paniikkia niitä ei missään nimessä saa laittaa paikoilleen.

Nähdään avajaisissa! Olen se zombien näköinen tyttö, joka tärisee kahvitermarin kanssa ja hymyilee maanista hymyä. Lähtölaskenta on käynnissä. ;)

Lämpimästi tervetuloa!

// Melina

Putkiaivon putki-ideat

Aloitin materiaalin metsästykseni hetken mielijohteesta kyselemällä tuttavani keittiöfirmasta syntyviä jätteitä ja sainkin yritykseltä lahjaksi pienet roskanäytteet. Näytteitä oli erilaisista lastulevyistä, kuplamuovista, pahvista ja muovisesta suojaputkesta – kaikki materiaaleja, joita esimerkiksi asennustöiden seurauksena lentää kylmästi roskiin.

Suojaputkea? Muovista ja kestävää putkea, jota päätyy metritolkulla polttolaitokselle? Ei ehkä kauneinta materiaalia maailmassa, mutta ainakin sitä löytyy. Tässähän voisi olla potentiaalia!

Alkuinnostukseni alkoi kyllä aika nopeasti vaihtua lievään epätoivoon. Putkesta olisi saanut toki helposti jos jonkinmoista näyttävää taidehäkkyrää väkerrettyä, mutta halusin tällä kertaa luoda jotain vähän käytettävämpää, ja sellainen muodon luominen muoviputkesta tuntui hankalammalta. Aloinkin miettiä aika nopeasti materiaaleja, joista yhdessä putken kanssa syntyisi jotain toimivampaa.

Niin, alussa oli vain mies ja putkea. Nyt on mies, pilkottua putkea ja puukalikoita – sekä vihdoin ja viimein jonkinlainen idea tuotteesta.

Mikä tämä idea sitten on? Noh, semmoinen jänskä hylly. Vaikea selittää… tai en ehkä itsekään vielä tiedä. Hyllyn toimivuuskaan ei ole vielä kirkossa kuulutettu, mutta ehkä kaikki selkenee aivan lähipäivinä, kunhan saan tehtyä enemmän kokeiluja.

Ps. tarkoitus oli saada tuota harmaata suojaputkea lisää, sillä se on väriltään jo melkein kaunis verrattuna kellertävään. Mutta kuinkas sitten kävikään, putkilähteeni oli ehtinyt heittämään sen (minnekäs muualle kuin) roskiin.

- Joel

Karkki ja Kepponen - pitsiä ja farkkua

Osallistuin syksyllä Trendit ja Design -kurssiin. Kurssi oli innostava ja siellä sai vapaasti ideoida omaa projektiaan trendien tutkimisen yhteydessä. Kahvitunnilla heitin idean muutamalle kaverille, että ”mitä jos tehtäis tämmönen näyttelyprokkis, jossa kaikki jutut olis tehty kierrätysmatskuista…”. Tutkin kurssin tunneilla trashion-trendiä, josta ideakin lähti.

Idea näyttelystä lähti lentoon vauhdilla. Mukaan pyydettiin muita muotoilun opiskelijoita, innostuneita, samat kiinnostuksen kohteet omaavia, hulluttelijoita. Näyttelyn ideana on katsoa muotoilua toiselta kannalta niin, ettei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa ja tyylikästä ja loppuun asti viilattua ja mietittyä. Ja koska me ollemme koulussa, täällä pitäisi saada reilummin huiskia ja kokeilla ja oppia virheistä. Jos et kokeile ja mokaile koulussa, niin missä sitten?

Omien tuotteiden suunnitteluun lähdin täysin itsekkäistä lähtökohdista: Mitä haluan oppia, mitä materiaaleja kokeilla, mitä haluan viestiä? Koska opiskelen vaatetusmuotoilua ja koska olen sillä viimeisellä vuosikurssilla kyseistä aihetta, halusin ehdottomasti tehdä jotain päälle puettavaa vaatteen tapaista. Halusin muotoilla ne suoraan mallinuken päälle, koska sitä meille ei ollut vielä ehditty opettaa. Halusin tehdä jotain täysin oman ”maun” vastaista, kitchiä, näyttävää ja kreisiä sekä ei välttämättä niin käytettävää. Halusin lisäksi ottaa kantaa nykyiseen kulutushysteriaan ja uuden ostamiseen ja materiaalin tuhlaamiseen.

 

Päädyin siihen, että teen kaksi asua. Asujen nimiksi tuli vaan jostain Karkki ja Kepponen. Nimet taisi tulla keräämieni kuvien kautta, jotka olivat niin vastakkaisia mutta samalla yhtä hulluttelevia. Ne ovat vastakohtia toisilleen, ristiriidassa keskenään, mutta kuitenkin yhteensopivia.

Karkki on yliampuva, värikäs, hullutteleva, kerroksellinen, mauton ja maukas, kokeellinen, kermakakku. Materiaaliksi valitsin verhot, pitsin, valoverhon, raskaiden ja kevyiden kankaiden yhdistelmän. Ja väriksi valitsin ehdottomasti vaaleanpunaisen. Teemaksi voisi kiteyttää ”mulle-kaikki-heti-nyt”.

 

Kepponen on tumma, teatraalinen, siivekäs, outo, viekas, cool. Siinä päämateriaali on farkku. Ja sellainen farkku, joita mielestäni kukaan ei enää halua käyttää. Ne voi olla esimerkiksi trendihullutusten ohi menneitä, kummallisilla koristeilla varusteltuja ja rikkinäisiä. Lisäksi käytän nahkaa, mm. kadulta löytyneitä hansikkaita ja omat rikkinäiset kenkäni.

 

Molemmissa töissä haluan käyttää sellaista materiaalia, joka on jo nähnyt parhaat päivänsä eli ei priimaa. Ne ovat nukkaantuneita, reikiintyneitä, epätrendikkäitä, ikävän tuntuisia, rikkinäisiä ja rumia.

No mutta, mikä sitten on rumaa ja mikä kaunista? Kuka siitä päättää? Töitä aloittaessani huomasin, että rumasta voi tulla kaunista oikeassa paikassa. Tästä varmaan kertoo seuraava blogitekstini…

 

-Tytti

Inspiraatiota etsimässä

Elämäni ensimmäistä kertaa kirjoitan blogitekstiä, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Kierrätys ja ekoilu sen sijaan onkin itselleni tutumpaa. Olen siis Maiju, 30-vuotias tekstiiliartesaani ja muotoilun opiskelija. Omatuntoni ei ole enää vuosiin antanut minun heittää pois juuri mitään, mitä voisi vielä uudelleen käyttää. Kun mieheni omatunto sattuu olemaan samanlainen on vuosien varrella kertynyt varastoihin monta kuutiota tavaraa odottamaan inspiraatiota. 

Helsingistä Turkuun on muutettu monta säkillistä kankaita, kuteita, metalliputkia, puukalikoita, pöydän jalkoja, pianon osia, vanhoja naamiaisasuja, irtotukkaa, rikkinäisiä laukkuja, vahoja nahkasohvan päällisiä, roskalavalta pelastettuja aarteita, mallinukkeja, lampun raatoja nyt jotain mainitakseni. Olemme ilmeisesti tartuttaneet lapsiimme saman kierrätyksen vimman, kun joulun aikaan 5-vuotias poika ei antanut minun laittaa karkkipapereita tai lajapaketin naruja roskiin, sillä "niistä voi askarrella vaikka mitä". Minulla ei siis materiaalin puutetta ole tässä projektissa, vaan enemmänkin runsauden pula ja kamala himo saada nyt vihdoin edes osasta tästä roinasta jotain tosi hienoa tehtyä. 

Kaiken romun keskellä olen odotellut inspiraatiota. Luovuus tuntuu välillä kaiken arkisen kiireen ja väsymyksen keskellä olevan todellakin hukassa, enkä tahdo saada ajatuksistani selvää, mistä oikein lähtisin liikkeelle. Päätin nyt unohtaa hetkeksi miettimisen, pohtimisen ja ideoimisen ja antaa vanhojen ideoiden jäädä jonnekin muistini kätköihin. Halusin antaa itselleni aikaa nauttia taiteesta, äänistä, väreistä, imeä uutta, ilman mitään pakkoa oivaltaa ja jalostaa jotakin. 

Perjantaina 9.1 taiteesta nauttimiseen avautuikin oivallinen tilaisuus, kun ystävän valokuvanäyttelyn avajaisia vietettiin Valokuvakeskus Peri:ssä, Wäinö Aaltosen museon yhteydessä. Juan Kasarin Bright Light 9.1.–1.2.2015 näyttelyn työt herättivät pohtimaan kuvan ja todellisuuden suhdetta. Töissä itseäni viehätti erityisesti muodot ja sommittelu, sekä tunnelman staattisuus. http://peri.fi/ 

Lauantaina jatkoin rentoutumista ja aistien herättelyä metsäretkellä, sekä lasten kanssa maalailemalla ja askartelemalla kollaasia niistä säästetyistä karkkipapereista. Hauskaa oli, tehtiin yhteistyötä ja tehtiin vaan mikä tuntui kivalta, taustana oli roskista löytämäni vanha valokuva kapalevyllä, valmiiksi alumiinikehyksissä. Ja päälle sai kaikki laittaa mitä halusi. 

Paistettiin vielä pannaria ja nyt lapset nukkuu. Viikonlopun meditointiharjoitukset taisivat tietää paikkansa, koska klo 21 keksin, että voisin tehdä yhden teoksen näyttelyyn vanhasta sälekaihtimesta, jonka olemassaolon muistin vasta samalla hetkellä. Ideoita alkoi pursuilla siihen tahtiin, että päätin virittää olohuoneeseen kaksimetrisen piirtopöydän ja alkaa suunnitella vähän tarkemminkin. Jospa eteisen kaapista vapautuis näyttelyn myötä sälekaihtimen kokoinen kolo, eikä kaihdin rämpsähtäisi enää naamalle joka kerta, kun kaapista kaivaa talvitakkia.

Katsotaan mitä tästä syntyy, pysykää kuulolla. 

Maiju