Olemme loppusuoralla nyt. Sopimukset näyttelytilasta on
allekirjoitettu ja lehdistötiedote lähetetty. Olimme muuten Auran aalloilla ja
Aamusetissa, bongasitteko? Minä en, vaikka päätäni auoinkin taas julkisesti.
Tällä viikolla teimme julisteita (joo, ylijäämistä muotilehdistä) ja veimme
niitä kaupungille. Olemme askarrelleet kutsuja avajaisiin. Meillä on noin
kymmenen päivää aikaa saada teoksemme valmiiksi ennen kuin ne on ripustettava
näyttelytilaan, on lehdistötilaisuus ja viime hetken paniikki. Huomenna
pääsemme tilaan siivoamaan ja suunnittelemaan näyttelyä. Tulkaatten kurkkimaan
rakenteiden välistä, Kivikukkaron katutasossa alkaa tapahtua. Meikkiosasto ei
ole pian enää entisensä.
Käytin hiihtoloman tehokkaasti teosteni parissa. Oli ihanaa
keskittyä pitkään hautomiinsa ideoihin kun koulutunnit ja muut velvollisuudet
eivät keskeyttäneet ajatuksia koko ajan. Meitä ylijääneitä oli koululla monta
valmistamassa enemmän tai vähemmän liekeissä teoksiaan. Jutut oli enemmän ja
vähemmän huonoja, kuten aina kun on hyvä flow päällä.
Ja nyt, alle kaksi viikkoa siihen kun siemailen
ylijäämälimskaa avajaisissa, iskee hillitön epävarmuus. Mun teoksethan on siis
aivan kamalia. Pyhät esineet, joita olen rakkaudella ajatellut ja valmistanut,
ovat ehkä pyhiä vain minulle. Mitä jos kaikki mitä olemme tehneet onkin vielä
raakaa. Muotoilija saattaa käyttää vuoden prosessiinsa, ennen kuin tuote
kiteytyy valmiiksi. Me olemme sekoilleet nyt neljä kuukautta ja toiset meistä
vielä arpovat ideoittensa kanssa.
Itsekin hyllytin puolet ideoistani. Tein kolme rakkainta
teosta melkein valmiiksi ja sen jälkeen aloin tuskailla ja ahdistuilla. En ole
uskaltanut viikkoon katsoa Valon tiipiitä. (Joo, se on yksi teokseni.) Siitä
puuttuu vielä yksi jalka ja ehkä jotain muutakin, en muista enää. Tekeminen oli
ihanaa. Mitä jos kaikki vihaa sitä? Jos se ei pääse oikeuksiinsa
näyttelytilassa? Jos se ei toimi yhteen muiden teosten kanssa? Jos se ei pysy
edes pystyssä? Aloitin yhtä rituaalivaatetta, jota ompelin silmät kiiluen kaksi
päivää. Se ei tule näyttelyyn. Itsekritiikki iskee kuin lekavasara.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että teokset eivät ehkä olekaan
pääosassa tässä näyttelyssä. Suurin ponnistus on siinä, että olemme
valmistaneet tätä näyttelyä. Olemme tehneet sitä yhdessä, meillä on ollut
hauskaa ja olemme pähkäilleet prosessia yhdessä. Olemme ottaneet vastuita,
joita muuten ei opiskelussa ole tullut vastaan. Teokset saattavat olla raakoja
tai rumia tai epämoderneja. Ehkä se uusi mitä tavoittelimme, ei välity. Se ei
ole tärkeää.
Me olemme itse näyttelyssä myös, tuoreine teoksinemme,
tuskallisine prosesseinemme, muotoilualan epäilyksinemme, epätäydellisinä.
Saamme käyttää tilaa työhuoneena ja järjestämme siellä erilaisia kutkuttavia
työpajoja. Saamme keskustella tulijoiden kanssa teokset täydellisiksi ja
valmiiksi. Koska tässä vaiheessa emme enää voi perääntyä.
Tervetuloa 13.-29.3.
Kivikukkaron katutasoon, kävelykadun päähän, Yliopistonkatu 29, Turku. Olemme
avoinna.
Epävarmuuden olossa -Inka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti