Pohdin myös sitä miten halvat, massatuotetut päällepantavat vaikuttavat tähän sanattomaan ilmaisuun. Mitä oikeastaan tuomme itsestämme esille jos jatkuvasti ostamme uutta ja tämän kauden trendeihin kuuluvaa, mutta joka lentää roskiin tai kirpputorille parin käytön jälkeen? Miten hallitseva tila impulsiivisuus on nykyään? Mikä on pysyvää? Ilmaisemmeko omaa persoonaamme vai onko kyse jostain aivan muusta?
Erityisesti korut kiinnostavat minua ilmaisun välineenä, koska niihin ihmisillä on yleensä aina jonkinlainen vahva tunnereaktio ja arvo, joka on monesti tärkeämää kuin kestävyys ja käytettävyys. Siinä mielessä ne ovat tuotenäkökulmasta mielenkiintoisia ja vielä jännittävämpi on se epäselvä rajapinta taiteen ja tuotteen välillä jonne korujen tekijät voivat joskus mennä. Toisaalta myös omia teoksiani kuvaillessa kaihdan koru- sanaa, sillä se tuo mieleen kaikenlaisia pinttymiä ja oletuksia kauneudesta, naisellisuudesta ja maskuliinisuudesta. Kun en haluaisi että koru (mitä se sitten onkin) olisi kenenkään yksinoikeus tai toiselta pois suljettu.
Miksi korun täytyisi olla kaunis? Ostin jokin aika sitten kirpputorilta säkillisen sekalaisia rihkamakoruja. Niitä on niin paljon ettei ilmeisesti kannata myydä yksitellen vaan kiloittain.
Rumia muovihelmiä, ihan järkyttäviä kasariunelmia ja feikkikultaa. Mutta nekin olivat joskus jonkun aarteita ja saattoivat näyttää kauniilta jonkun silmissä. Mikä lopulta on aitoa ja arvokasta? Ehkä niillä varustauduttiin päivän haasteita ja myös omaa epävarmuutta vastaan (Hyvä esimerkki tästä on mummoni, joka menee toisinaan nukkumaan korkkarit jalassa).
Kuin pieniä haarniskoja. Jos puran ne osiksi ja kokoan uudestaan, mutta eri tavalla, niin mitä niistä tulee?
Ehkäpä rakennankin itselleni oman haarniskan joka onkin samalla ruma ja kaunis, arvokas ja halpa, koru ja taideteos...
- Mirva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti