Olen aina halunnut oppia kirjomaan. Ensimmäisen näyttelyn
teoksia tehdessä suunniteltiin jo perustavamme koristeompeluseura nimeltä
Veriset Sormet. Näyttelyssä pidettiin valokuvakirjontatyöpaja ja kirjottiin
Knit’nTag –tapahtumaan kylttiä. Näyttelyn toiseen osaan päätin siis kirjoa. Enkä
mitä tahansa, vaan aivoja ja muita elimiä. Lisäksi, koska teemani on pyhät
esineet, kirjon ensimmäiseen näyttelyyn lahjoituksena tuodulle muinaiselle
verhokankaalle ja havittelen perinteisten käspaikkojen tunnelmaa. Värit olen
ottanut chakroista, kuvat anatomian kirjasta. Chakraalista fysiologiaa siis.
Kirjominen on hidasta, eikä samaan aikaan voi tehdä mitään,
paitsi kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Mietin siis muotoilijuutta ja
tässä ajassa ja paikassa pärjäämistä. Yleensä mietin ihan muita asioita,
huomisen ruokaa ja tekemättömien asioiden pinoja, mutta nyt sattumalta meillä
oli koulussa palautepäivä, jossa pohdittiin koulutuksen tilaa ja kehittämiskohteita.
Lista oli pitkä, kehitettävää on niin opetuksessa, tiloissa, välineissä kuin
opiskelijoiden motivaatiossakin. Mutta iltapäivä powerpointin, kahvin, keksien
ja palautteen parissa ei ehkä mennyt hukkaan. Valoa saattaa olla tunnelin
päässä, ei ehkä meidän viimeisten vaatetusmuotoilijoiden, mutta tulevien
muotoiluopiskelijoiden tunnelissa.
Kuten tarkkana näyttelymme prosessia ja mediaa seuranneet ovat
huomanneet, monet meistä ovat ihmeissään muotoilijuudestaan, minäkin. Osaanko
itse muotoilijana tehdä muutakin kuin kertoa tuntipalkkani kolmella?
Kirjomisesta tuskin kukaan haluaa minulle maksaa, vaikka palkkani olisi
nykyisellä artesaanitasolla (12€/tunti). Projektisuunnitelmien ja seurantojen,
tuntilistojen ja sähköpostien kirjoittamisesta palkkaa voisi jo saada. Mutta
onko se yhtä hauskaa ja antoisaa? Olen helppo innostumaan, mutta riittääkö
byrokratia virittämään minut vielä kymmenen jälkeen illalla?
Kirjoitimme Left Overs -projektisuunnitelmaan, että yhtenä
tärkeimpänä asiana koko projektissa on hauska yhdessä olo ja juhlat. Ja juhlia
on pidetty, on laitettu ruokaa ja syöty, naurettu, suunniteltu, tehty yhdessä.
Silti projektimme on varteenotettava, näyttely oli kuulemma Turun AMK:n
menestynein (noin 700 kävijää oli varovainen arviomme). Itse olimme
vaikuttuneimpia ihmisten tarinoista ja innostuksesta, ja halusta tuoda meille
vanhoja aarteitaan. Saimme seuraavaan näyttelyyn jopa työharjoittelijan!
Ilmeisesti kritiikkimme ja huolemme lehdissä ja radiossa on myös otettu
vakavasti, tai ainakin sellainen tuntu palauteiltapäivästä jäi. Tosin välillä kiroan, että asioiden esille nostaminen näkyy ennen pitkää vielä omassa
opinnäytetyöarvosanassa.
Kirjon kahdeksatta tuntia ja olen pikkuaivoissa. Pikkuaivojen
keskellä on Arbor Vitae, elämänpuu. Se linkittää kirjontani sattuvalla tavalla
muihin teoksiini ja tekee minut onnelliseksi. Elämän puu löytyy myös
unisiepparistani ja valon tiipiistä. Ilman poikkileikkauskuvien värittämistä,
aivorakenteen tarkastelua, kirjontaa ja verisiä sormia en olisi löytänyt elämän
puuta, ja tätä oppimista en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta. Tarkoittaako
se sitä, että minunkin paikkani vielä muotoutuu, muotoilijoiden kirjosta?
-inka
