Muotoilija kirjoo aivoja

Olen aina halunnut oppia kirjomaan. Ensimmäisen näyttelyn teoksia tehdessä suunniteltiin jo perustavamme koristeompeluseura nimeltä Veriset Sormet. Näyttelyssä pidettiin valokuvakirjontatyöpaja ja kirjottiin Knit’nTag –tapahtumaan kylttiä. Näyttelyn toiseen osaan päätin siis kirjoa. Enkä mitä tahansa, vaan aivoja ja muita elimiä. Lisäksi, koska teemani on pyhät esineet, kirjon ensimmäiseen näyttelyyn lahjoituksena tuodulle muinaiselle verhokankaalle ja havittelen perinteisten käspaikkojen tunnelmaa. Värit olen ottanut chakroista, kuvat anatomian kirjasta. Chakraalista fysiologiaa siis.

Kirjominen on hidasta, eikä samaan aikaan voi tehdä mitään, paitsi kuunnella musiikkia ja omia ajatuksia. Mietin siis muotoilijuutta ja tässä ajassa ja paikassa pärjäämistä. Yleensä mietin ihan muita asioita, huomisen ruokaa ja tekemättömien asioiden pinoja, mutta nyt sattumalta meillä oli koulussa palautepäivä, jossa pohdittiin koulutuksen tilaa ja kehittämiskohteita. Lista oli pitkä, kehitettävää on niin opetuksessa, tiloissa, välineissä kuin opiskelijoiden motivaatiossakin. Mutta iltapäivä powerpointin, kahvin, keksien ja palautteen parissa ei ehkä mennyt hukkaan. Valoa saattaa olla tunnelin päässä, ei ehkä meidän viimeisten vaatetusmuotoilijoiden, mutta tulevien muotoiluopiskelijoiden tunnelissa.

Kuten tarkkana näyttelymme prosessia ja mediaa seuranneet ovat huomanneet, monet meistä ovat ihmeissään muotoilijuudestaan, minäkin. Osaanko itse muotoilijana tehdä muutakin kuin kertoa tuntipalkkani kolmella? Kirjomisesta tuskin kukaan haluaa minulle maksaa, vaikka palkkani olisi nykyisellä artesaanitasolla (12€/tunti). Projektisuunnitelmien ja seurantojen, tuntilistojen ja sähköpostien kirjoittamisesta palkkaa voisi jo saada. Mutta onko se yhtä hauskaa ja antoisaa? Olen helppo innostumaan, mutta riittääkö byrokratia virittämään minut vielä kymmenen jälkeen illalla?

Kirjoitimme Left Overs -projektisuunnitelmaan, että yhtenä tärkeimpänä asiana koko projektissa on hauska yhdessä olo ja juhlat. Ja juhlia on pidetty, on laitettu ruokaa ja syöty, naurettu, suunniteltu, tehty yhdessä. Silti projektimme on varteenotettava, näyttely oli kuulemma Turun AMK:n menestynein (noin 700 kävijää oli varovainen arviomme). Itse olimme vaikuttuneimpia ihmisten tarinoista ja innostuksesta, ja halusta tuoda meille vanhoja aarteitaan. Saimme seuraavaan näyttelyyn jopa työharjoittelijan! Ilmeisesti kritiikkimme ja huolemme lehdissä ja radiossa on myös otettu vakavasti, tai ainakin sellainen tuntu palauteiltapäivästä jäi. Tosin välillä kiroan, että asioiden esille nostaminen näkyy ennen pitkää vielä omassa opinnäytetyöarvosanassa.

Kirjon kahdeksatta tuntia ja olen pikkuaivoissa. Pikkuaivojen keskellä on Arbor Vitae, elämänpuu. Se linkittää kirjontani sattuvalla tavalla muihin teoksiini ja tekee minut onnelliseksi. Elämän puu löytyy myös unisiepparistani ja valon tiipiistä. Ilman poikkileikkauskuvien värittämistä, aivorakenteen tarkastelua, kirjontaa ja verisiä sormia en olisi löytänyt elämän puuta, ja tätä oppimista en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta. Tarkoittaako se sitä, että minunkin paikkani vielä muotoutuu, muotoilijoiden kirjosta?

-inka